tiistai 24. toukokuuta 2016

Nimi kuolleena syntyneelle

Käytän tämänkin kanavan sanan levittämiseen, vie sinulta vain pienen hetken, mutta monille meistä kohtukuolemaperheistä niin äärettömän arvokas asia. Monissa muissa maissa tämä on jo mahdollista.

Tehdään näkymättömistä lapsistamme näkyviä.

Kiitos <3


KANNATA TÄSTÄ !


"Suomessa syntyy joka vuosi keskimäärin 200 lasta kuolleena. Kuolleena syntyneellä tarkoitetaan lasta, joka on syntynyt raskausviikon 22 jälkeen. Voimassa olevan Suomen lain mukaan kuolleena syntynyttä lasta ei rekisteröidä väestörekisteriin eikä heitä siten yhteiskunnan näkökulmasta ole olemassa, vaikka laki velvoittaa heidät hautaamaan. Sureville perheille kuolleena syntynyt lapsi on kuitenkin ihan oikea lapsi ja perheenjäsen, vaikka hän ei saanut elää päivääkään kohdun ulkopuolella. Kuolleen lapsen olemassaolon tunnustamisessa on kyse YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukaisesta ihmisarvon kunnioittamisesta. Surevien vanhempien näkökulmasta tilannetta voidaan tarkastella myös suhteessa heidän oikeuteensa muistiperinnöstä. 

Vanhempien suruprosessia vaikeuttaa se, että kuolleena syntynyttä lasta ei kaikilta osin tunnusteta lapseksi ja sitä kautta sekä vanhempien että sisarusten suru on ns. äänioikeudetonta, joka ei saa yhteiskunnassamme sosiaalista hyväksyntää. Tämä voi johtaa tukahdutettuun ja vaiettuun suruun, joka yksilötasolla aiheuttaa ongelmia. Käsittelemätön suru aiheuttaa myös kansantaloudellisesti mittavia seurauksia, sillä sosiaalisen tuen saaminen on surevien selviytymisprosessissa ensiarvoisen tärkeää. 

Yhteiskunnassamme voitaisiin helposti tukea surevia vanhempia ja perheitä sallimalla merkitä kuolleena syntyneiden lasten tiedot väestörekisteriin. Vastaava tapa toimia on käytössä Ruotsissa, jossa kuolleena syntynyt lapsi merkitään väestötietojärjestelmään vanhempien niin pyytäessä. Sekä äidin että isän henkilökohtaisiin tietoihin merkitään lapselle annettu nimi ja syntymäaika. 

Valtioneuvoston asetuksen väestötietojärjestelmän pykälässä 32 todetaan, että elävänä syntyneestä on ilmoitettava väestötietojärjestelmään. Esittämämme lainmuutos, joka mahdollistaisi kuolleena syntyneiden tietojen kirjaamisen väestörekisteriin, on tärkeä surevien vanhempien ja perheiden selviytymisen kannalta. Lainmuutos ei ole keneltäkään pois eikä maksa yhteiskunnalle mitään. Kuolleena syntyneen lapsen tietojen kirjaaminen väestörekisteriin mahdollistaisi lyhyen ihmiselämän tunnustamista kokonaiseksi ihmiselämäksi, samoin kuin elävänä syntyneen lapsen. Lainmuutos antaisi sureville vanhemmille sosiaalisen oikeutuksen suruun ja tukisi suruprosessia olennaisella tavalla. Esitämme myös, että kuolleena syntyneen lapsen tietojen kirjaaminen väestötietojärjestelmään olisi voimassa myös takautuvasti eli ne vanhemmat, joilta lapsi on syntynyt kuolleena ennen lainmuutosta, voisivat halutessaan pyytää lapsensa nimen ja syntymäajan merkitsemistä väestötietojärjestelmän tietoihinsa.


Vertaistukijärjestö KÄPY - Lapsikuolemaperheet ry ja Suomen Kätilöliitto ry tukevat hanketta lain muuttamiseksi edellä mainitulla tavalla. Jos haluat tukea kuolleena syntyneiden lasten vanhempia, anna tukesi tälle aloitteelle lain muuttamiseksi allekirjoittamalla tämä kansalaisaloite."




perjantai 20. toukokuuta 2016

Ruuhkavuodet

On oikeasti vaikea ymmärtää, että talvi on mennyt ja kesä on taas täällä. Vuosi sitten ihmettelin pääsykokeita ja nyt ensimmäinen vuosi opinnoista on jo takana päin, ei mene kuin silmänräpäys ja valmistuminenkin on jo pian edessä. Ruuhkavuodet vievät vauhdilla eteenpäin; omat opinnot, Pojan läksyt ja harrastukset ja kaveritouhut sekä Peikkotyttö vahvaluontoisena uhmaikäisenä heiluttamassa niin usein arjen pyörittämiseksi vaadittavia minuuttiaikatauluja. Jotenkin aina havahdun perjantaisin, että taas on viikko jo mennyt.

Mutta kaikesta kiireestä huolimatta tämä talvi on ollut aivan mahtava. Tunnen olevani juuri siellä missä pitääkin, ihan kaiken kanssa. Opiskelu näin varttuneempana aikuisena on aivan mieletöntä, motivaatio on juuri oikea ja kerääntyneestä elämänkokemuksesta ei ole kuin hyötyä. Ja toisaalta opintojen aikataulut ovat kohtuullisen joustavia, niin aikaa jää hyvin myös perheelle ja arjen pyörittämiseen. Nyt on kuitenkin ihana nauttia pitkästä kesälomasta lasten kanssa, olla ehkä viimeistä kertaa koko kesää tekemättä mitään sen kummempaa.

Ilman Tähtityttöäni en olisi tänään tässä. Elämä on parasta juuri nyt. Sydämessäni kaikki kolme, joka ikinen hetki! Niin suunnattoman kiitollisena Tähtityttöni lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä vierailusta.





maanantai 30. marraskuuta 2015

Mielensä pahoittamisen kaksi puolta

Uuden elämänvaiheen myötä ne ovat taas lisääntyneet. Uusien ihmisten kohtaaminen ja samalla luonnollisesti tilanteet missä jutellaan ja kysytään lapsista. Vieläkin se hetki joka kerta pysäyttää. Vastaan lähes aina, että kotona on kaksi lasta. Harvemmin vastaus tyyliini kukaan kiinnittää sen enempää huomiota.

Minulta myös todella usein kysytään, mikä on saanut ryhtymään alan vaihtoon. Miksi nyt yhtäkkiä olen alkanut opiskella jotain, mistä minulla ei ole minkäänlaista kokemusta. Miksi juuri nyt, vaikka ikääkin on jo. Tämä kysymys on hankalampi. Tähtityttöhän on se syy, miksi minä olen muuttunut niin paljon, että koin tarvitsevani tämän muutoksen. Riippuu kysyjästä kuinka vastaan. Saatan sanoa vain, että iän puolesta se muutos oli tehtävä nyt tai ei koskaan, kaipasin ihmisläheisempään ammattiin. Tai ihmisestä riippuen saatan kyllä myös kertoa, että meiltä kuoli vauva ja se oli aika kova juttu se.

Ongelma ei ole se, etten voisi Tähtitytöstä kertoa. En ajattele, että mitä jos kuulijan olo tulee vaikeaksi tai hänen olisi hankala olla. En osaa välittää mitä minusta kertomani perusteella ajateltaisiin. Tähtitytöstä on vain tullut niin kovin henkilökohtainen, niin oma, etten enää ihan jokaisen satunnaisen vastaantulijan kanssa välttämättä halua häntä jakaa. Toisaalta minulle olisi tärkeä kertoa, miksi olen tässä missä nyt olen, mutta asia ei ole niin suoraviivainen. Se kenelle kerron Tähtitytöstä, täytyy jollain lailla olla hänen arvoisensa. Eihän Tähtityttö ole missään nimessä salaisuus, aivan päinvastoin. Arvon voi minusta ansaita ihan sillä, että osoittaa kiinnostusta.

Tähtitytön kuoleman jälkeen olen pyörinyt pääosin tutuissa piireissä ja tuttujen ihmisten kanssa. Nyt opiskelun ja työharjoitteluiden kautta olenkin yhtäkkiä näissä uusissa tilanteissa jatkuvasti. Olen tehnyt jo surutaipaleen alusta saakkaa ihan tietoisen päätöksen, etten loukkaannu ihmisten sanomisista tai "vääränlaisista" kommenteista. On oikeasti vaikea löytää sanoja asiaan mihin oikeita sanoja ei ole olemassakaan. Silti viime viikolla hieman loukkaannuin.

Harjoittelupaikan kahvipöydässä käytiin taas kerran läpi lapsilukuja, kerroin että minulla on kotona kaksi lasta. Eräs rouva tarttuikin siihen. Kotona kaksi, kuinka monta kaikkiaan? Sanoin ihan kepoisasti, että keskimmäisemme syntyi kuolleena. Että onhan niitä lapsia oikeasti kolme. Rouva ilmekkään värähtämättä kertoi että kyllä hänelläkin oli nuorena yksi keskenmeno ja jatkoi jo juttua lapsenlapsistaan.

Siitä minä pahoitin mieleni. En tähän nyt pura ajatuksiani keskenmenon ja kohtukuoleman erosta, jokainen sen kokee ja näkee tavallaan. Suru on aina suuri, kun se osuu omalle kohdalle, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta tuntui pahalle, että kerroin ja jaoin jotain henkilökohtaista ja hän kuittaa sen omalla keskenmenollaan, eikä mainitse asiasta sen enempää. Kunnes eilen, taas kerran kahvipöydässä puitiin samaa asiaa ja tämäkin rouva oli työvuorossa. Katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi puolestani, sinullahan oli kolme lasta.

Kai asia on vain niin erilainen, vaikea. Kun se yhtäkkiä kepeän keskustelun keskellä tuodaan esiin, niin kovinkin sanavalmiiden ja puheliaiden ihmisten on vaikea löytää sanoja. Tämä rouva sai täyden anteeksiannon kommentillaan, oli varmasti miettinyt asiaa ensimmäisen keskustelun jälkeen. Kolmen lapsen äitihän minä olen.




maanantai 23. marraskuuta 2015

Elämän merkityksestä

Katson nukkuvaa vanhusta. Rintakehä kohoilee tasaisesti, hiukset ovat hentoa untuvaa ja iho ohutta silkkipaperia. Ikää on pitkälti yli yhdeksänkymmenen, olisiko jo lähempänä sataa. Huone on hiljainen, vain ilmapainepatjan hurina kuuluu säännöllisesti. Hetki on jotenkin pysäyttävä. Seuraan rintakehää ja nukkuvaa vanhusta samoin kuin olen monet kerrat vahtinut Peikkotytön unta, varsinkin pienempänä. Mieleen tulee ihan väistämättä elämän kiertokulku. Siinä hän lepää, jotenkin niin avuttomana ja lapsenkaltaisena, kuin pieni linnunpoikanen. Ja samalla kuitenkin omaa elämänkokemuksen jota minun on vaikea edes käsittää. Mitä tarinoita hänellä olisikaan kerrottavana! Nyt voin enää vain arvuutella. Hän on lähdön lähetessä palannut siihen, mistä elämä on joskus kauan sitten alkanut.

Miten montaa elämää hän on mahtanutkaan oman elämänsä aikana koskettaa, miten onkaan vaikuttanut ympärillään oleviin ihmisiin. Hän on antanut elämän lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja tuleville sukupolville. Minä tulen muistamaan tuon vanhuksen varmasti lopun elämääni. Hän on viimeisinä hetkinään koskettanut myös minua, saanut minut ajattelemaan. Miten ihmeellinen ja merkityksellinen ihmiselämä voikaan olla!

Miten valtavan suuri merkitys onkaan ollut myös minun pienellä Tähtitytölläni, hänen pienen pienellä elämällään. Tähtitytön elämä ei missään nimessä ollut turha. Hän on vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan toinen ja se on iso tehtävä pienelle vauvalle. Silloin ei voi olla kyse merkityksettömästä elämästä. Ilman Tähtityttöä en olisi nyt tässä. Oppimassa itsestäni ja maailmasta, toivottavasti tulevaisuudessa auttamassa ja löytämässä merkitystä myös muiden elämiin. Tästä kaikesta saan olla kiitollinen pienelle taivaanlapselleni.

Meidän iltasatumme viimeisen viikon ajalta, löytö kirjaston hyllystä.


maanantai 9. marraskuuta 2015

Napanuora

Napanuora löystyy vauhdilla. Meillä on nyt Peikkotytön kanssa omat juttumme päivisin, sellaiset mistä emme toistemme tekemisiä tiedä. Peikkotytöllä on päiväkoti ja minulla opiskelu. Syksyn edetessä olen huomannut, kuinka nyt ei enää olekaan tarve karata ihan niin paljon aikaisemmin iltapäivän luennoilta kuin vielä oli alkusyksystä. Saatan hakea auton parkista hieman kauempaa ja siirtää sen päiväkodin pihaan ja haen Peikkotytön vasta sitten. Tai saatan palauttaa kirjaston kirjat samassa rakennuksessa olevaan kirjastoon ja vasta sen jälkeen käydä hakemassa Peikkotytön. Pieniä juttuja ja mutta itselle isoja.

Vaikka pitkän päivän jälkeen onkin ihana nähdä ja saada Peikkotyttö syliin, huomaan kuinka olen taas alkanut nauttimaan omista hetkistäni ilman lapsia. Pystyn keskittymään asioihin ja tekemisiin ilman että herkeämättä mietin mitä hänelle kuuluu ja kuinka hän pärjää. Ja tarkoitan nyt toki Peikkotyttöä, Poikahan on jo niin reipas, suuttuu aina kun joutuu lähtemään muita aikaisemmin iltapäiväkerhosta. Tiedän että Peikkotyttökin pärjää, alkaa pikkuhiljaa jopa pitämään päivähoidosta ja tuntuu useimpina aamuina lähtevän sinne ihan mielellään. Nykyään jää myös mielellään hetkeksi mumminsa kanssa leikkimään ilman että yhtään haikailee äidin perään. Tietää kyllä että äiti tulee takaisin.

Suunnittelen jo yön yli menoa Tammikuulle, eikä edes ahdista yhtään. Ennemminkin malttamattomana odottelen tuota retkeä. Voi olla, että Peikkotyttö ehkä hieman protestoi ensimmäistä yötään poissa äidin kainalosta, mutta nyt olen jo ihan varma että kyllä hän silti pärjää. Tuntuu hyvälle, kun uskaltaa ottaa taas omaa aikaa ja tilaa. Ja parasta on se, että sen on voinut tehdä omaan tahtiin. On hienoa nähdä, että Peikkotyttö pärjää ja oppii luottamaan maailmaan ja siinä samalla äitikin uskaltaa antaa taas luottamukselle jalan sijaa. Nyt on kaikki hyvin!




torstai 15. lokakuuta 2015

Taaperoimetys

Valontuojani syntymästä tulee huomenna jo kaksi vuotta! Kaksi vuotta sitten lähdin juuri näihin aikoihin kotiin äitiyspoliklinikka-käynniltä, missä käynnistys oli sovittu seuraavalle päivälle. Lääkärin "pyöräytys" kuitenkin käynnisti synnytyksen ja ihana Peikkotyttö saapui maailmaan aamuyöllä kello 3.08.

Imetys lähti sujumaan heti hyvin. Niin kuin se aikanaan lähti Pojankin kanssa. Poika kuitenkin lopetti taipaleensa itsekseen noin yhdentoista kuukauden iässä. En ole koskaan ajatellut imetyksestä sen kummemmin, en missään mielessä "kiihkomielisesti". Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Toivoin toki, että imetys onnistuisi. Haaveilin puolen vuoden täysimetyksestä. Peikkotytön kohdalla se muuttui lähes vuoden täysimetykseksi, ruoka kun ei kerta kaikkiaan kelvannut. Kun vuosi tuli täyteen, en edelleenkään ajatellut asiaa sen kummemmin. Peikkotyttö söi huonosti, onneksi imetys kuitenkin sujui.

Puolitoista vuotiaana Peikkotyttö yhä oli kovasti rinnan perään. Ympäristö alkoi ihmettelemään, yhäkö touhu jatkuu. Silloin ehkä itsekin aloin pohtimaan lopetusta jossain mielessä. Asetin pieniä aikatavoitteita. Jos kesälomalla vieroittaisin. Viimeistään kun päiväkoti alkaa, että yöt rauhoittuisivat. Sitten kaksivuotiaana ainakin. Nämäkin ajatukset ehkä kumpusivat ennen kaikkea ympäristöstä.

Välillä imetys on kyllä myös itseäni ärsyttänyt. Välillä on sattunut. Välillä öisin olen ollut todella väsynyt, vaikka useimmiten tuskin herään. Silti tämä on ollut ihana taival. Päiväkodin jälkeen on ihana tankata läheisyyttä puolin ja toisin. Pitää ikiliikkuja taapero hetken aloillaan, ihan lähellä ja nuuhkia tuttuja tuoksuja. Peikkotytölle nuo hetket ovat myös tärkeitä, olisi hienoa että hän saa vieroittua itse kun on siihen valmis. Nykyään imetykset tapahtuvat pääosin kotosalla, Peikkotyttö ei menossa rintaa yleensä muista.

Tänään me yhä jatkamme Peikkotytön kanssa tällä tiellä. Lopettamisen sijaan laitoin meille uuden tavoitteen. Lähdemme tavoittelemaan Peikkotytölle velhon arvonimeä ja ensi kevään Pitkää Perjantaita! Katsotaan kuinka käy.

Tämä orava seurasi meitä kun kävimme laittamassa hautaa talvikuntoon

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pakastetut alkiot

Viime viikolla posti toi viestiä pakkasukoiltamme. Alkioiden pakastussopimus päättyy alkuvuodesta, nyt pitäisi päättää mitä tehdä. Tuntuu jotenkin älyttömälle, että joutuu tällaisia pohdintoja tekemään. Tiedän etten halua enempää lapsia. Mutta eiväthän normaalisti hedelmällisetkään joudu yleensä tekemään ehdottomia päätöksiä. Vaikka luulen tietäväni että lapsiluku on nyt tässä, tahtoisin kuitenkin pitää takaoven vielä auki. Varmuuden vuoksi. Mitä jos eläväisille tapahtuu jotain? Mitä jos vain yksinkertaisesti muutan mieleni? Tai ME siis muuttaisimme mielemme, vielä epätodennäköisempää.

Lapsettomuushoidot ja kaikki siihen liittyvä tuntuu niin äärettömän kaukaiselle. Klinikan postin lisäksi kylpyhuoneen kaapinsiivouksen yhteydessä löytyi myös juuri viimeviikolla käytettyjen neulojen roskakori. On ollut jotenkin jännä ajatella, että toinen näistä kotona olevista silmäteristä on niiden piikkien avulla saatu tähän maailmaan. Ja toinen on kuitenkin tullut ihan perinteisesti.

En tiedä, kertovatko keinohedelmöitysalkuisten lasten vanhemmat lapsilleen alkuperästään? Kuinka ja milloin he kertovat? Itse en ole oikeastaan ajatellut asiaa. Eihän se missään nimessä salaisuus ole, mutta kaiketi ei niin oleellinen asia ennenkuin lapsi ymmärtää jotenkin miten vauvat perinteisesti saavat alkunsa? Ehkä sen oikean hetken huomaa, kun se on kohdalla.

Ajattelin ensi viikolla ottaa yhteyttä klinikalle. Jos kuitenkin vielä jatkaisimme niiden kahden IVF-alkuisen alkion pakastusta. Ihan nyt vain varmuuden vuoksi. Edes siihen kunnes seuraava kriittinen vuosikymmen tulee parin vuoden päästä täyteen. ICSIt joutavat jo muualle, nekin saa kaiketi lahjoittaa tutkimustyöhön jos haluaa?

Yhtäkaikki on ollut ihmeellistä taas miettiä tätä maailmaa. Vaikka asiat ovat nyt hyvin, on tämäkin kaiken muun ohella jättänyt oman jälkensä. Mutta näinhän se menee, olemme sitä mitä eletty elämä meistä muovaa.




sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Taivas on sydämessäni

Kolme vuotta on kulunut siitä kun ajanlasku alkoi alusta. Oli aika ennen ja on aika jälkeen. Ihmistä ennen tuota päivää ei enää ole, mutta ihminen joka on löytynyt sen jälkeen on myös hyvä. Elämä on kovemman kautta opettanut sen, että oven sulkeutuessa totisesti jossain aukeaa se ikkuna.

Silti tänäänkin sinä puutut. Vielä hiukan enemmän kuin muina päivinä. Tänään on se päivä, kun erityisesti mietin millainen sinä nyt olisit. Useimmiten kaipaan sinua sellaisena kuin olit silloin kun sinut tapasin. Vastasyntyneenä. Viattomana kohtaloosi. Täydellisenä niin monin eri tavoin, mutta kuitenkin se tärkein puuttui.

Tänään täyttäisit jo kolme vuotta. Olisit jo jättämässä taaperovaiheen taaksesi, kurkottelemassa kohti leikki-ikäisten maailmaa. Kolmivuotias. Millaista olisikaan ollut saada sinut tänään syliin? Millainen olisikaan tuoksusi? Miltä tuntuisivat kätesi kaulani ympärillä? Millaisia me muut nyt olisimme jos asiat olisivat menneet toisin? Olet jättänyt jälkeesi kaipauksen lisäksi lukemattomat kysymykset ilman vastauksia.

Aika parantaa, aika korjaa haavat. Silti tänään saan taas muistaa. Saan muistaa kaiken sen kivun ja luopumisen tuskan kuin olisin vasta joutunut antamaan sinut pois. Saan tuntea lapsen menetyksen lopullisuuden ja sen kuinka yhä kolmenkin vuoden jälkeen suru saa vieläkin otettua valtaansa, vaikka hetken jo luulin muuta. Saan surra muistojen vähyyttä, surra kaikkea sitä mitä jäin ilman. Saan iloita siitä, kuinka yhä kuitenkin muistan kosketuksen, muistan posken pehmeyden ja pienet sormet jotka eivät puristaneet takaisin. Saan surra sitä, että vaikka muistan hiusten värin ja tiukasti suljetut silmät kasvojen kuvaa kuitenkin peittää sumu. Saan surra menetettyä lasta ja tyhjää paikkaa sylissäni.

Tämä on sinun päiväsi pieni Tähtityttöni, sinun ja minun. Uuden kiireisen arjen keskellä mietin jo etukäteen millainen olisikaan tämä kolmas syntymäpäiväsi, juhlapäivä ilman sankaria. Hetken jo luulin että suru ei hyökyaaltona tulisikaan. Eikä se enää sellaisena tullutkaan. Se tuli pienempinä aaltoina, satunnaisina epätoivon hetkinä. Mutta onneksi se kuitenkin tuli, sillä surussa sinä olet lähelläni, surussa sinä olet totta. Surukin voi lohduttaa. Hetkeäkään tästä matkasta en vaihtaisi, kunpa niitä hetkiä sinun kanssasi olisi ollut vain enemmän.

Taivas on sydämessäni ja siellä Sinä olet. Aina. Hyvää kolmatta taivassyntymäpäivää lintuseni, rakkaudella äiti.

(Vertaisryhmästä löydetty, alkuperää en valitettavasti tunne)



torstai 20. elokuuta 2015

Päiväkodin aloitus

Olemme käyneet harjoittelemassa, Peikkotyttö ja minä. Peikkotyttö laittaa repun aamulla reippaasti selkäänsä. Löytää päiväkodista oman naulakkonsa, vaaleanpunaisella merkityn. Laittaa tossut autettuna jalkaansa ja pesee kädet. Istuu rivissä potalla. Rohkeasti lähtee leikkiin muiden mukaan ja aina välillä käy äidin luona tankkaamassa turvaa. Pitää puolensa vaikka on ryhmän pienin.

Uusi pelottaa enemmän kuin arvasinkaan. Kotipäivien vähetessä jännitys on kasvanut kasvamistaan. En millään tahtoisi päästää pientä vielä lentoon, en ilman äitiä. Onhan toinen vielä ihan untuvikko, ei vielä kanna omat siivet. Vaikka niin innokkaasti odotankin omia opiskeluja, omia uusia asioita, en millään tahtoisi sittenkään vielä päästää irti. Tiedän kyllä, eivät siivet alakaan kantaa, ellei uskalla rohkaista niitä itse kokeilemaan. Onneksi Peikkotyttö puhuu hyvin, osaa sanoa mitä haluaa ja mitä tarvitsee. Onneksi päiväkoti on tuttu jo Pojan ajalta ja aivan mahtavaksi todettu. Onneksi ryhmä on paras mahdollinen, ihanat hoitajat joilla syliä riittää kaikille. Parempaa paikkaa en Peikkotytölle voisi toivoakaan.

Mutta jään ikävöimään kotiaikaa. Jään ikävöimään sitä kun kahden otamme päivätorkut pimeässä makuuhuoneessa. Sitä kun Peikkotyttö mittarimadon tavoin kaivautuu kainalooni köllättelemään. Sitä kun ei ole kiirettä mihinkään. Kunpa uusi arki ei olisi liian kiireistä, kunpa ehtisimme vielä lasten kanssa vain olla. Tässä ja nyt. Hyppiä trampoliinissa ja ja keittää kahvia leikkimökissä. Ajaa mopolla ja polkutraktorilla kilpaa pihan ympäri. Syödä vastaleivottuja sämpylöitä pihaportailla.

Jaan tähän vielä Maaret Kallion kolumnin Hesarista, joka sai tämän uuden pienen koululaisen äidin herkistymään.

Osasinko kasvattaa lapsestani kelpo koululaisen

Toivottavasti pieni koululaiseni pärjää isossa maailmassa, samoin oma untuvikkoni, päiväkodin aloittava Peikkotyttö. Toivottavasti he ovat oppineet myös sen, että äidin siipien suojaan saa aina palata turvaa hakemaan.

Kyllä minäkin pärjään, jos pienetkin!


perjantai 7. elokuuta 2015

Tuulet

Muutoksen tuulet. Syksyn tuulet. Yhden ajanjakson loppu. Aika kotiäitinä on tulossa päätöspisteeseensä, muutoksen tuulet puhaltavat myrskytuulen lailla. Ensi viikolla Poika aloittaa oppivelvollisuutensa. Niin iso jo, ekaluokkalainen! Ja kuitenkin niin pieni, että en voi olla kauhistelematta miten tuo tulee pärjäämään. Koululainen muka, juurihan vasta ihastelin sylissäni pientä uutta ihmistä.

Suuri muutos on tulossa myös omaan arkeen. En palaakaan vanhaan ja tuttuun työpaikkaani, vaan Pojan tavoin lähden opintielle. Uutta ja ihmeellistä meille kaikille, minulla haaveissa aivan uusi ammatti ja nyt se on toteutumassa, vaikka uusi ja tuntematon pelottaakin. Peikkotytölle muutos taitaa olla kuitenkin suurin, enää ei äiti hoidakaan jatkuvasti. Ensi kuun alusta alkaa päivähoito, tuttu ja rauhallinen kotielämä vaihtuu päiväkodin arkeen. 

Olen valmis muutokseen, odotan opintoja todella innokkaana. Poika on reipas, koulurakennus on tuttu ja kaverit mukana uuden alussa. Kyllä hän varmasti pärjää, vaikka kuinka luulisin muuta. Ja tiedän että äidinhelmassa varttunut Peikkotyttökin on saanut varastoitua itseensä niin paljon hellyyttä ja rakkautta, että löytää paikkansa myös päiväkodista vaikka siinä hetki saattaakin mennä. Odotan tätä uutta arkea, mutta ero Peikkotytöstä tulee olemaan vaikeaa. On kovin ristiriitaista vihdoin saada odotettua ja kaivattua omaa aikaa ja päästä oppimaan uusia mielenkiintoisia asioita, kun toinen puoli minusta haluaisi yhä sulkeutua meidän omaan pieneen kuplaamme Peikkotytön kanssa. Viettää kotielämää puistojen ja muskareiden parissa, olla välittämättä muun maailman menosta. On todella vaikea löytää luottamus, että ulkopuolinen pystyy pitämään kallisarvoisen Peikkotyttöni turvassa. Saahan hän lohdutusta kun sitä kaipaa? Pääsehän hän varmasti syliin kun tarvitsee hellyyttä? Ja eihän hänelle varmasti tapahdu mitään pahaa, kun en itse ole valvomassa, huolehtimassa? 

Tänään puistossa keinutin Peikkotyttöä, mietin tulevia suuria muutoksia. Mietin tulevaa syksyä. Loppukesän kuumuudessa näkyvät jo niin vahvasti syksyn merkit. Ensimmäiset keltaiset lehdet, pimenevät ja viilenevät illat sekä aamukasteinen pihamaa. Vaikka arki onkin tasaista saavat alkavan syksyn tuulet mielenkin taas keinahtelemaan erilailla, vauhdikkaammin.Pieni Tähtityttöni on ollut taas mielessä enemmän, on tullut pitkästä aikaa myös uniin tapahtumien tasolla. Pian kolme vuotta on kulunut. Pian saavutamme kolmannen vuosipäivän. Onko se tänä vuonna helpompaa? Vai onko se yhä vaikeaa? Syksy saa ikävän tuntumaan taas iholla, syksy tuo muistot niin kovin elävästi mieleen. Syksyssä Tähtityttö on totta.

Olisinko onnellisempi, jos asiat olisivat toisin? En hetkeäkään silti usko niin. Ilman rakasta Tähtityttöäni en seisoisi nyt tämän uuden ja jännittävän äärellä, sylissäni ei olisi juuri näitä kahta maailman kallisarvoisinta lasta ja vierellä lisäksi tuo Mies joka siinä on pysynyt. Kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen. Katse siis rohkeasti eteenpäin!


Siipirikko perhonen

lauantai 9. toukokuuta 2015

Tyhjä syli

Tyhjä kolo sylissäni. Erityisesti nyt äitienpäivän aattona se tuntuu huutavan taas hieman lujempaa. Yksi on poissa. Yksi ei päässyt koskaan turvassa perille saakka. Kai saan aamulla onnittelut sänkyyni. Saan kaulaani eskarilaisen jännityksellä ja ilolla askarteleman kaulakorun. Saan halata ihanaa Poikaa ja sulkea pehmoisen taaperon syliini. Ja saan rakastaa kaikkea siinä hetkessä, ihan kaikkea. Myös sitä kaipaavaa ajatusta tähtimaahan, sitä kipeää laimenematonta rakkautta jota ei voi fyysisesti osoittaa.

Tänään lähiseudun ihanassa pienessä ja tunnelmallisessa kappelissa järjestettiin Tyhjän Sylin messu. En ole ennen moisessa ollut, nyt ihan sattumalta Facebookin uutisvirrasta tapahtuman huomasin. Ja tartuin kiinni. Tässä kappelissa olisin halunnut pitää Tähtitytön hautajaiset. Surun taakan alla silloin kuitenkin päädyimme "helpompaan" ratkaisuun järjestelyiden kannalta ja tilaisuus oli Krematorisäätiön tiloissa, jonne pienen arkun sai jättää suoraan tuhkattavaksi. Silloin tuntui liian raskaalle ajatella automatkoja pienen valkoisen arkun kanssa. Tuntui liian raskaalle ajatella mitään ylimääräistä. Tässä kappelissa pidettiin kuitenkin Peikkotytön kastetilaisuus. Ja nyt vihdoin pääsin sinne myös omistamaan hetken hänelle, joka ei huomenna voi olla mukana juhlimassa äitiyttäni niinkuin olisin halunnut.

Se hetki teki hyvää. Istua hiljaa siinä penkissä. Katsoa erityisesti sen kynttilän liekkiä, joka sytytettiin Tähtitytön kaltaisille. Antaa surun kurkotella taas lonkeroitaan, tuntea niiden tutut kosketukset. Luvan kanssa ottaa ikävä taas vastaan, päästää kyynelvirta vapaaksi. Ja kuinka kovasti siinä hetkessä kaipasinkaan. Kaipasin niin, että käteni tärisivät ja hengittää piti syvään ja rauhallisesti. Kun sain ottaa ja omistaa tämän hetken vain meille kahdelle, pitkästä aikaa, kaipasin häntä niin riipivästi. Huomasin kuinka silitin omaa kättäni, ajatuksissani Tähtitytön pienen pieniä sormia. Olisin halunnut vain sulkea silmäni ja sukeltaa syvälle siihen pienen pieneen yhteiseen hetkeemme ja jäädä siihen.

Kun astuin ulos kappelista olo oli aivan uskomattoman vapaa. Tuntui kun olisin voinut lentää, sydän oli kevyt. Tiedän, että Tähtityttö oli siinä, vieressäni. Liekö se hassu siipiolento joka lensi rukouksen aikana kasvojeni ohi. Vai koskettiko kasvojani sillä ikkunan läpi lämmittävällä ilta-auringon säteellä. Mutta siellä hän oli, äitinsä luona.

Huomenna vien haudalle kukat ja vilkutan lapselleni taivaaseen. Enkä anna maailman unohtaa että olen äiti kolmelle.






torstai 16. huhtikuuta 2015

Hei sinä, uusi kohtukuolemaäiti

Mitä sanoisin sinulle? Millä lohduttaisin? Sanoisinko että aika auttaa vaikka sinulle aika on juuri nyt pysähtynyt? Sanoisinko että vuoden, kahden päästä osaat jo olla onnellinen siitä pienestä hetkestä minkä hänestä sait, vaikka nyt sinusta tuntuu että minuuttikin matelee eteenpäin? Nyt, kun jokaikinen solusi huutaa siihen hetkeen kun irrotit kosketuksesi hänestä viimeisen kerran, etkä edes halua kauemmas siitä hetkestä. Kertoisinko että kyllä taakka kevenee vaikka juuri nyt muserrutkin sen alle? Tuntuu vaikealle löytää sanoja, vaikka on itsekin käynyt läpi sen kaiken. On itsekin kokenut sen toivottomuuden ja tyhjyyden. Ja silti en osaisi lohduttaa, en löytäisi oikeita sanoja.

Jokaiselle meistä kokemus on oma, jokaiselle erilainen. Jokaisen suru on suurin. Vaikka olisi käynyt saman läpi, silti tilanteet ovat aina yksilöllisiä. Lähtökohdat, maailmankatsomus. Yhteistä on vain se maailman suurin suru siinä hetkessä. Ehkä neuvoisin sinua etenemään hetki kerrallaan. Takertumaan niihin pienen pieniin orastaviin hetkiin, jotka tuovat helpotusta. Auringon lämpö, keväinen linnunlaulu. Etsimään hyvää oloa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Ehkä kokeilemaan jotain uutta? 

Rohkeutta kohdata kaikki tunteet, syyllisyydestä ja epätoivosta ennenkaikkea myös vähitellen pinnalle pyristelevään iloon. Rohkaisisin sinua puhumaan. Etsimään jostain jonkun, joka kuuntelee. Puoliso, ystävä, vertaistuki tai ammattiauttaja. Tai ne kaikki. Tapahtuneesta ei voi puhua liikaa, tarve pyöritellä asiaa joka näkökulmasta, uudestaan ja uudestaan on valtaisa. Sen eteen voi joutua itsekin näkemään vähän vaivaa, että oikea kanava löytyy, mutta se vaiva kannattaa nähdä. Älä jää yksin.

Rohkaisisin sinua etenemään rauhassa, minnekään ei ole kiire. Surua ei pääse juoksemalla karkuun. Ota kaikki se aika, minkä koet tarvitsevasi. Jokaisella meistä se aika on omansa. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asiaa. Tärkeintä varmasti on, että sitä käsittelee vaikka se sattuukin.

Neuvoisin sinua armollisuuteen kanssakulkijoita kohtaan. He eivät ihan oikeasti ymmärrä, vaikka kuinka haluaisivat. He päästävät sammakoita tai eivät sano mitään. He eivät uskalla puhua asiasta, pelkäävät satuttavansa. Tai puhuvat ohi suunsa, kehottavat jatkamaan eteenpäin, jopa unohtamaan. Älä loukkaannu ajattelemattomista kommenteista liian pitkäksi aikaa. Muut eivät vain ihan oikeasti ymmärrä. Kuinka voisivatkaan, kun en itsekään meinaa. Yritä olla kantamatta kaunaa, itseäsi tai hoitohenkilökuntaa kohtaan. Tapahtunutta ei voi enää muuttaa, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Toki asiat pitää käsitellä tilanteiden vaatimalla tavalla, mutta pidemmän päälle viha ja katkeruus tuhoavat vain sinut itsesi. Toivoisin sinulle siis voimaa olla armollinen ja anteeksiantava.

Ehkä kannustaisin sinua tekemään jotain sellaista, millä saat sisälle kasaantuvat tunteet päästettyä vapaaksi. Kirjoittamaan, soittamaan, laulamaan tai vain kuuntelemaan musiikkia. Minä löysin kirjoittamisen. Ensin kirjoitin päivittäin. Sitten taas harvemmin ja välillä taas vähän useammin. Pitkään kun tapahtunut on ollut oikein iholla luontevinta on kirjoittaa, vieläkin. Nyt päivitykset ovat harventuneet, mutta ei se tarkoita että unohtaisin. Se tarkoittaa vain sitä, että enää ei tee niin kipeää. Minä olen tässä, onnellisena. Sinäkin pärjäät. Älä ikinä luovu toivosta, huomenna voi tapahtua jotain äärettömän kaunista.

Toka oma konsertti, Muumien lauluretkellä